Rakkautta vain.

Eilen äiti suuttu mulle, hetkelliseksi ainakin vähän tiuski, koska kun puhuttiin rakkaudesta, ja mä satun olemaan ihminen joka ei usko rakkauteen. Hän alkoi tiuskiin ja kyseleen ettenkö usko hänen ja isän rakkauteen, enkö mä rakasta sitä, isää ja veljeeni. Ja kun en vastannut vähään aikaan ja sanoin vain että rakkaus on vaikea asia, äiti alkoi selittään kuinka paljon rakastaa miestään eli isääni ja meitä lapsia. 

Mulle se "rakastan sua" on sellanen pakollinen lause mikä ollaan opetettu jo tosi pienestä asti että aina se pitää sanoo äidille ja isälle ja muillekkin tärkeille henkilöille.

Jotkut vaihtaa rakkauden kohdettaan yhtä usein kuin alusvaatteitaan. Ei se ole rakkautta! 

Tuntuu ihan kamalalta kirjoittaa tästä koska ystäväni lukevat mun kirjotuksiani, ja he varmaan luulevat etten välitä heistä. Välitän! Hyppäisin vaikka luodin eteen jos joku aseella heitä uhkaisi! 

Tää etten usko rakkauteen voi johtua siitäkin kun en luota kehenkään. Liikaa tapahtunut sellaista että ollaan luvattu mutta ei pidetty lupausta. Liikaa sellaista etten enää uskalla luottaa kehenkään.

Tätä on ihan kamala kirjoittaa ja kertoa näitä asioita, en halua että mua pidetään hirveenä ihmisenä, mutta haluan purkaa ajatukseni.

Rakkaus ja luottamus on monimutkaisia asioita. Ehkä joskus opin ne.