haukotus

Må oon niin väsynyt, niin väsynyt. Vähän kaikkeen. Viikonloppuna olin ulkona kaverin kanssa, häntä piiritti kaikki komeat miehet ja keikutti lanteitaan minihameessaan ja kireässä topissa, ja vietteli kaikki siis. Minä istuin farkut ja ylisuuri huppari (kyllä, yökerhossa) pöydässä niiden komeiden miesten outojen kavereiden kanssa. "Sä oot tosi mielenkiintoisen oloinen, suhun olis kiva tutustua". Sama suomeksi: haluan vain sänkyyn jonkun ihan sama kenen kanssa jota ei tarvi enää koskaan nähä. Pakenin vähän väliä vessaan tai kävin antamaan sos-merkin kaverille. Aamuyöstä kotona kännisafkan syötyä, makoilen sängyssä ja purskahdan itkuun kahdesta syystä.
1. Miksi menin syömään... Mun piti saatana laihduttaa. Itseinhon määrää...
2. Miksi mä joudun oleen yksin. Oon kyllästynyt tähän rooliin.

Lisäksi oon väsynyt kun mulla on 6 päivää töitä viikossa. Yksi ainoa vapaapäivä viikossa. Eikä silloin kerkeä tai jaksa tehdä mitään! Tätä siihen asti kunnes joululoma alkaa, mutta viikonloppuisin työt jatkuu. Mun päätäni särkee nykyään päivittäin, niskat on ihan jumissa kun riehun sängyssä koska en saa edes unta, lihaksiin sattuu. Koskaan ei ole tuntunut näin vastenmieliseltä herätä aamuisin.

Oon väsynyt koska lupauksia rikotaan ja valehdellaan.

Ana ei valehtele, se ei jätä mua yksin. Se tekee musta laihan ja nätin.

take me

Ana, ota mut. Antaa olla, luovutan. Se on nyt vain mä ja sä.
Outoo kun puhun sairaudesta kuin se olisi joku ihminen, mut tavallaan se on kuin mun toinen persoona ja se ottaa vallan.

nyt perkele

Katsoin tänää aamulla painoni. Ei mulla muuta kuin hyi helvetti!  Nyt on pakko ottaa niskasta kiinni ja vähentää ruoan määrää. Inhotan itteeni niin paljon. Miten mä tälleen vaan paisun ja paisun, vaikka viime viikollakin söin hyvin ja liikuin joka päivä. Nyt sit on 4 kiloa pudotettavana. Ei kauheen paljoo mutta mulle toi on liikaa, varsinkin kun on tietty luku mielessä.

i know

Tiedän että tällä menolla laihdun hitaasti mutta varmasti. Tunnen itseni ja sairauteni joten on helppo suunnitella asiat. Esim. mulle se on silkkaa hevonpaskaa että söisin liian vähän jos syön 1500 kcal päivässä, että pitää syödä 2000 kcal pysyäkseen samassa painossa. Ehei, mä lihon sillä määrällä ihan tajuttomasti, mulle tuo 1500 kcal on se että pysyn samassa painossa. Eli mä syönkin enemmän kuin 1000 kcal mutta silti alle 1300, vaikka unelma olisikin alle 1000 mutta jotenkin vahingossa se menee tuon yli. Lisäksi kävelen tai pyöräilen päivässä vähintään 30 min. Mut yleensä vedän tunnin 50/50 kävellen ja pyöräillen.

Pahimmat ajatukseni olen purkanut paperille enkä tänne. Mutta sen voin sanoa, että olen luovuttanut ja antanut mieleni sekä kehoni tälle sairaudelle. Mua ei kiinnosta mitä tapahtuu, en pelkää jos sydän pettää, ei kiinnosta mitä muut ajattelee. Olen itsekäs, tiedän.

ihan hirveetä

Ihan hirveetä siis. Tää on aina tätä kun oon yksin, niin silloin myös olen yksin.
Sille on rajansa kun tykkää olla itsekseen, esim. koulun tai työpäivän jälkeen, kun ei ole ketään hölöttämässä ja kyselemässä vieressä. Ainakin minä olen sellainen, että kun koulun ja työpäivän jälkeen pääsen kotiin, heitän laukun huoneen nurkkaan ja haen jotain syötävää ja tuijotan seinää. Mutta samalla kun olen yksin, niin mietin liikaa. Ja kun mä mietin liikaa, alkaa masentaa, ja kun masentaa, alkaa itkettää. Tänäänkin töiden jälkeen kipaisin kaupassa, ja olin jo kaivelemassa avaimia laukusta, näin peilikuvani lasiovesta, alkoi jo kyyneleet valumaan. Ja kun pääsin kotiin aloin ihan huutoitkemään. Ajattelin vain "tältä mä vittu näytän joka päivä" Peilistä tuijottaa finninaamainen, leveäperseinen, läskiposkinen perhanan sika!

Tätä itseinhon määrää.

Ja kun lukee juttuja "itsevarma ja hymyilevä nainen on kaikkein kaunein!". Mä oon tuon vastakohta.

Mä en pysty edes kertomaan kuinka paljon vihaan ja kuvotan itseäni. Mut silti joku pikkuinen osa minussa ajattelee " ehkä joku päivä kelpaan kaikille tälläisenä kun oon". Mutta mun tapauksessa ihmeitä ei tapahdu..

sorry

Sori, olen ollut hiljainen muutaman päivän ajan. Mua ei ole jaksanut kiinnostaa kirjoittaa mitään. Ainoa mitä voisin kirjoittaa on :

''Mä en jaksa aina epäonnistua''.

Jep, näinä päiviniä kaikki mitä olen tehnyt, on mennyt pieleen jollakin tavalla. Mitä tahansa olen sanonut, olen sanonut väärin, Mitä ikinä olenkaan tehnyt, olen tehnyt väärin. Mun tekis mieli vaa koputella kaikkien kavereiden oville ja pyytää anteeks, haluan pyytää vanhemmiltani anteeks. Oon täysin epäonnistunut ihmisyksilö, ja jos mulla ei muuta arvoa tai tarkoitusta ole, niin se on sitten se että lasten vanhemmat osoittavat mua ja kertovat lapsilleen ''tuossa näet epäonnistuneen ihmisen, tuollaisia me vältetään, tuo on painajainen, hirviö''.

Mä en jaksa edes enää yrittää mitää. Vituiksi se kuiteski menee. Ja kukaan ei sitten tule sanomaan ''mistä tiedät että kaikki menee vituiksi ellet edes kokeile mitään''. Koska näin se menee. Ei osaa odottaa enää muuta kuin epäonnistumisia.

Tarvitsen apua

Eilen illalla kun sivelin rasvaa arvilleni, ihan kuin mun korvan vieressä joku miespuolinen olisi kuiskannut "hyvää yötä". Säikähdin sitä oikeasti, ja katselin ympärilleni ja huusin mitä, mutta porukat oli jo nukkumassa, eli he eivät sitä sanoneet. Sitten tajusin että Tom (naispuolinen Ana) sanoi sen. Jatkoin arpien rasvaamista ja kuiskasin takaisin hyvää yötä. Sitten luin vähän aikaa kirjaa ja menin nukkumaan. Mulla oli silmät kiinni ja säikähdin taas siihen kun ihan kuin joku olisi repäissyt mua hiuksista ja käsi lähesty mun silmiä, ikään kuin sulkeakseen ne. Käännyin kyljelleni ja painoin tyynyn pääni päälle. Onneksi viimein nukahdin.

Tänä aamuna kun menin töihin, niin mut käännytettiin takaisin kotiin. Ja kun bussissa istuin, lisäkseni siellä oli vain pari vanhusta edessä, mä menin taakse. Aloin itkee. Itkin bussissa. Ei mitään huutoitkuu, sellasta hiljasta nyyhkytystä ja pari kyyneltä valu. Mä en jaksa. Kuivasin naaman ja otin perusilmeeni kun astuin ulos, ja kotona menin suoraan takaisin sänkyyni.

Tuntuu kauheen vaikeelta kaikki.

Pois pois pois!

Olen 19 vuotias. Suurin osa kaveripiiristäni on samanikäisiä. Suurin osa muuttaa tai asuu jo omassa asunnossa. Mua nuoremmat kaverit ja vieläkin nuoremmat asuu omassa kämpässä. Kun multa kysytään asunko vielä kotona ja vastaan myönteisesti, saan paljon "oho, siis vieläkin?!" kommentteja.
Mitä siitä vaikka asun vielä kotona? Käyn juu töissä, mutta vain viikonloppuisin ja silloinkin vain muutama hassu tunti. Eli ei niillä palkoilla itseään elätä, saati pystyisi maksamaan edes 1/4 vuokrasta.
"No mikset hae mitään tukia tai mitään ja muuta pois?". Helpommin sanottu kuin tehty. En ole koskaan saanut mitään tukia mistään, enkä siis ymmärrä niistä yhtään mitään. Kun kuuntelen kavereiden rahajuttuja, että eka he hakevat sitäjatätä, ja sitten sossut maksaa sen verran ja sitten valtio antaa tuon verran mutta prosentti nousee tän verran joka kerta kun vuokra nousee tuon verran mutta tuet helpottaa antamalla kuukaudessa tän verran. Ja minä oon ihan sekaisin.
Mut ollaan vaan opetettu tienaamaan omat rahani työtä tekemällä ja rehellisesti sanottuna kuulin ensimmäistä kertaa vasta 17 vuotiaana että valtio (vai mistä ne tulee) antaa tukirahoja joihinkin juttuihin, eli vanhempani ei ole edes puhunut mulle näistä asioista. Ja sekin vähän ärsyttää mua..
Mulla on niin kova hinku päästä muuttamaan omaan kämppään, että harkitsen vakavissani toista työtä koulun ohelle. Että arkisin kävisin koulussa sekä iltaisin töissä, ja viikonloppuisin nykyisessä työssä. Mutta itseni tuntien rasittuisin entisestään vielä enemmän ja ties mitä tapahtuisi. Vielä jos siihen lasketaan työharjottelujaksot mukaan...

Eli... Tyydyn käymään koulun loppuun, puoli vuotta vielä jäljellä. Ja sitten etsin duunipaikan. Ja kaiken sen jälkeen etsin kämpän.

Tää oli tällänen aika random postaus mitä mielessä liikkui :)

Onks siihen nykyään joku ikäraja milloin pitäisi jo asua omassa asunnossa, kun kaikki näin järkyttyy kun 19-vuotias asuu vielä kotona..?

Punaista

Pari punaista viirua. Miks ne on mun mielestä nätin näkösiä ja miks ne sai mut onnellisemmaksi kuin mikään muu asia vähään aikaan!
Onneksi on talvi tulossa ja pidän koko ajan villasukkia, niitä ei voi nähdä.

Toisaalta mä en voi uskoa että vajoan koko ajan vain alemmas ja alemmas. Pohjamutiin menossa ankkuri nilkassa kiinni. Tää on tällästä kokeilua niinkuin pienenä lapsena, "älä työnnä haarukkaa pistorasiaan!". Tottakai pitää kokeilla ja katsoa mitä tapahtuu. Uteliaisuutta.

Yksin

Menin mukavuusalueeltani jonnekkin kauas. Ensimmäistä kertaa uskalsin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähdin tuntemattomaan paikkaan kaverini luokse. Tää oli suurta koska aina tuntemattomaan paikkaan mennessäni pyydän äidiltä kyydin, koska en uskalla mennä minnekkään yksin, mutta tällä kertaa vaikka äiti halusi heittää mut niin en suostunut kyytiin vaan menin bussilla. Vaikka jouduinkin odottaa melkein puoli tuntia ulkona tosi kylmässä ja akkukin meinasi loppua.

Juhlissa oli hauskaa, vaikka siellä oli pirusti porukkaa ja mua ahdistikin alussa, siemailin yksin jossain nurkassa boolia. Mutta kun ihmiset alkoi oleen humalassa niin he tulivat juttelemaan ja kyselemään kaikkea, ja tutustuin uusiin ihmisiin. Eri asia on sitten se että muistavatko he sitä...

Harmitti kun viimeinen bussi sieltä lähti jo ennen yhtätoista, jolloin ilta on vielä nuori. Eikä kukaan halunnut mun kanssa minnekkään baariinkaan. Ja kun lähdin sieltä, meinasin myöhästyä siitä viimeisestä bussista, koska eksyin ja oli siis tosi kivaa juosta keskellä asuinalueita ja välillä huomasin olevani taas metsässä keskellä puita ja kiviä. Ja räntääkin tai jotain paskaa satoi! Ja kun pääsin keskustaan huomasin että jouduin odottamaan seuraavaa bussia 45min. En todellakaan jäänyt kylmyyteen seisoskelemaan, enkä todellakaa aikonut mennä baariin yksin lähes tunniksi, joten jäin odottelemaan seuraavaa bussia jolla pääsin melko lähelle mun kämppää mutta silti melko kauas. Taas piti odotella melkein 20min kylmyydessä ja sateessa, piti kävelläkkin pitkä matka kotiin ja mä palelin ihan tajuttomasti. Vihdoin kun pääsin kotiin, en puoleen tuntiin ottanut takkiani pois. Istuin vaan sänkyni reunalla ja purskahdin itkuun.

Mitä tapahtu? Vähän aika sitten olin juhlissa ihmisten keskellä, nauroin ja hymyilin juttelin randomeille. Keskustakin tuntui kuin muurahaiskeolta, paljon ihmisiä liikenteessä ja minä seisoin keskellä. Ja yhtäkkiä istun takki päällä sängyn reunalla ja itken silmät päästä, koska olin yksin ja yksinäinen. Oonko mä oikeesti kohdannut pelkoni ja selättänyt sen, onko musta tullut sosiaalisempi, ja nyt sitten en enää halua olla yksin. Haluan sosiaalisemman elämän! Ei tee hyvää olla neljän seinän sisällä koko ajan, sekoo nuppi enemmän kuin se on jo seonnut.

Muodot

Siis mua ärsyttää ihan suunnattomasti että nykyään tarvitsee kaikilla olla muotoja. Onnellinen olen siitä, ettei sentäs kauneusihanteena ole enää anorektisen laihat mallit ja näyttelijät. Mutta se että nyt kaikille vaaditaan, että on Nicki Minajin perse ja suuret pyöreet rinnat ja sixpäkki. Eikä siis missään nimessä saa löytyä yhtään selluliittia jos on Nickin tai Jennifer Lopezin peppu. Kun selailen iltasanomia- tai lehteä, tai mitä lehteä vain, niin kaikkialla on "Katso kaunottaren uhkeat muodot!" tai "Uhhuh! Nyt on muodot kohdillaan!". Ja kun katson niitä kuvia niin tottakai alan heti vertaamaan itseäni niihin. Ja kun luen kommentteja niin kaikki ovat kirjoittaneet " siis tuollaisen naisen täytyy olla, eikä langanlaiha anorektikko!".

Mutta tiedättekös mitä? Kaikilla ei ehkä löydy niitä muotoja! Kaikilla ei ole luonnostaan suuria rintoja tai omenapeppua (kröhöm täällä ilmottautuu yksi..) eikä niitä tule vaikka viettäisi 10 vuotta salilla pelkkää salaattia syöden.
Ja mulla sattuuki oleen niin että jos nyt muotoja haluisin, niin ensimmäisenä ne läskit muodostuisivat mahaan, peppuun ja reisiin, eikä mitenkään kauniisti, vaan peppu ikäänkuin levenisi alaspäin ja reisiin tulisi vielä tästäkin enemmän selluliittia. Ja jos kuntoilisin samalla, niin menettäisin loputkin mun säälittävän kokoisista rinnoista, koska ensimmäisenä läskit palaa selästä ja rinnoista.

Tuollaiset uutiset saa mut tosi masentuneeksi, koska tulee taas tunne etten riitä, en ole se kauneusihanne mitä tarvitsisi olla. Ja koska en ole sellainen, en ole hyvä. Mutta rehellisesti, haluan olla mieluummin tikku ja näyttää sairaalta. En halua näyttää terveeltä.