Raflassa

Lauantaina tein sen. Kolme viikkoa stressasin ja elin pienehkössä ahdistuksessa, odotin lauantaita. Menin syömään ulos, ravintolaan, ruokaa. Se ei kyllä mennyt niinkuin piti, perheen kanssa ravintolassa pitäisi olla kivaa ja kaikki juttelee toisilleen. Minä istuin tuppisuuna koko ajan, odottaessa annosta tuijotin vain pöytää. Ja kun annos tuli niin mun kädet alko täriseen ihan hulluna, yritin rauhotella itseäni ja jostain kumman syystä aloin järjesteleen sitä mun annosta, ranskalaiset sivuun järjestykseen ja erotin kasvispihvin muista, raavin salaatin erikseen. Otin haarukan ja aloin metsästään pienimpiä ranskalaisia, ne oli niin suolaisia hyi. Otin salaattia mutta siinä oli jotain ihme kastiketta mikä ei ollut hyvää. Maistoin kasvispihviä, eipä siinäkään oltu suolaa yhtää säästelty. Porukat kyseli välillä onko mulla kaikki hyvin kun näytin kuulemma huonovointiselta ja siltä että alan itkemään. Tiedän että näytin nirsolta idiootilta kun tökin ja tutkin sitä annosta ja näykin vain pikku palasia. Loppujen lopuks en syönyt paljon mitään siitä, mutta tulin kyllä tosi täyteen ja mua ahdistikin kotona kun piti lähteä kavereille että näytin kaameelta turvonneelta pallolta, mutta sekin meni ohitse. 

Mutta mä perhana tein sen! Perheen takia suostuin siihen. Ja nyt on hyvä tietää ettei raflaan tarvitse mennä taas pitkään aikaan. 

Yhteisvoimin

Onko siitä muka viikko kun olen viimeksi kirjoittanut jotain? Minne tää aika menee!? Tässä on nyt niin paljon tapahtunut ja kuullut kaikkea, että kirjoitusjutut on jäänyt vain tekstiviesteihin saakka. Tiedättekö kun ajattelee niin paljon että alkaa päätä särkeen? Mulla on koko viikon ollut sellanen fiilis. 

Mutta yksi asia on ollut mielessäni paljon ja mikä koskettaa mua. Kun luen jotain muita syömishäiriöblogeja tai jotain sairausblogeja, ja kun joku kirjoittaa "en tiedä kestänkö tätä" tai muuta vastaavaa, niin lähes aina joku on laittanut kommenttiin "voimia" tai muuta sellaista. Ja se mua koskettaa koska kukaan ei ole yksin, ja se kuinka vilpittömästi jotkut osaa kirjoittaa sen kuinka he tosissaan toivovat jonkun parasta, jotta muut paranisivat ja voisivat edes vähän paremmin. Kerron rehellisesti etten kuulu näihin jotka kommentoivat muille, mutta ei se tee musta pahaa ihmistä. Toivon silti vain hyvää muille. Ja mä oon vilpittömästi kiitollinen siitä kun/jos mulle toivotetaan onnea, tsemejä jne. Tälläinen pieni kommenttijuttu saa mut välillä ajatteleen ettei maailma ehkä olekaan pullollaan pelkkiä kusipäitä. 

Surgery

Anteeksi hiljaisuuteni, mutta tässä on käynyt ja tapahtunut kaikkee, stressiä pukkaa ja kaikki vituttaa.

Mutta oon miettinyt leikkauksia, en itse suunnittele siis, mutta kun katsoin jotain dokumenttia lihavuusleikkauksista, niin aloin näkee punaista. Niitä tehdään koko ajan nuoremmille ja nuoremmille, kohta varmaan vastasyntyneillekki tehdään laihdutusleikkaus, niinkuin ihan just in case. Yhdessä dokumentissa kerrottiin että johonkin laihdutusleikkaukseen pitää laihtua jokin tietty määrä, jotta sen voi tehdä. Siinä mulla napsahti ja mietin kun äijä oli laihtunut leikkausta varten jo 20-30kg, niin miksei se äijä jatkanut sitä laihdutusta itse, jatkanut kasvisten syömistä ja liikuntaa? Ehti laihtua jo kymmeniä kiloja, mutta silti talsitaan kymmenien tuhansien dollarien leikkaukseen, johon saattaa kuolla tai lihota sen jälkeenki takaisin lähtöruutuun? Ja kun kysellään miksi he tekevät niin, niin he ovat kuulemma jo kokeilleet kaikkia maailman dieettejä ja urheilua, mutta mikään ei auta. Mutta kun mennään tsekkaan heidän kotinsa niin siellä on hehtaarin kokoinen herkkukaappi ja 50 eri pizzerian ja kiinalaisen safkan ruokalistat josta he tilaavat ruokansa aamupalasta yönaposteluun. Ja sitten mietitään pää kipeinä, miksen laihdu kun kävellään koiran kanssa takapihalle ja takaisin. En ole näiden leikkauksten asiantuntija, joten en tiedä koko totuutta, mutta tän verran mä olen saanut tietoa dokumenteista. Joten pyydän anteeksi jos tämä teksti loukkasi jotain, jos jollekkin ollaan tehty leikkaus, tai jonkun läheiselle. 

Mutta onko kukaan muu huomannut saman ongelman? Onko samoja mielipiteitä?

Mutta mä en voi tunteilleni mitää

Jos Ana olis miespuolinen, sen nimi olis Tom. Mä en tiiä miks, mutta se on vain nimi joka tulee eka mieleeni. Mulla on näitä harhoja että luulen että joku vetää hiuksista tai joskus olen näkevinäni jonkun tumman henkilön jossain, ja mä vaan ajattelen silloin "Tom, mä näen sut taas". 

Kirjotin pari päivää sitten tästä mun ruokapäiväkirja jutusta. Se epäonnistui, kynä sauhuaa jälleen. Mä tarvitsen tätä, mä tarvitsen tätä sekopäistä ruokasotaa. En osaa selittää miksi se on mulle niin tärkee, eikä kukaan ymmärrä sitä. 

Pieni askel ihmiselle, suuri ihmiskunnalle

Pienin askelin eteenpäin. Tuossa pari päivää sitten hermostuin totaalisesti. Olin yksin illalla kotona, en saanut unta ja olin kirjoittamassa ruokapäiväkirjaani. Mua alko turhauttaa kun en muistanut paljonko olin syönyt mitäkin, turhautti kun en tiennyt kalorien määrää, turhautti kun piilotin vihkoni tuttuun paikkaan. Sitten otin esiin kaikki muutkin vihkoseni johon olin rustaillut syömisiäni, katsoin niitä, ja mua alko vituttaa. Mä aloin repiin niistä sivuja irti ja ryttäsin palloiksi ja teki mieli mennä ulos rannalla polttaan ne, mutta heitin ne vain roskikseen. Se oli jotenkin vapauttavaa! Oli ihanaa heittää ne pois silmistä! 

Kerroin siitä kaverilleni ja hänkin oli ylpee musta. Kerroin äidille ja hän alkoi itkemään ja halasi mua kamalasti. Enkä sen jälkeen oli kirjoitellut uuteen vihkooni muuta kuin päivän fiiliksiä ja just sellaista mitä päiväkirjoihin yleensä kirjoitetaankaan. 

Kyllä mua toki välillä houkuttelisi katsoa kaloreita ja lasken niitä päässäni, ja mietin saanko syödä vai en, tää piinaa mua, mut en pidä kirjaa siitä. 

Ainoat asiat mitkä nyt mua ahdistaa on se että mulla ei ole hajuakaan mun painosta. Mua ärsyttää kun menin syömään illalla suklaapatukan. Ja huominen, yhdessä syömään julkiseen paikkaan. Ainiin ja toki sekin että olen nukkunut surkeesti tällä viikolla ja viikonloppuna olisi vielä töitäkin. 

Ei pysty pitämään suutaan kii

Mun on ihan pakko avautua vähän aiheesta joka saa mut näkemään punaista. Videoblogaaminen aka vlogi. Niitä ilmestyy joka saatanan kulman takaa, ja mua alkaa ärsyttää se, että kun nyt melkein joka blogissa (niissäkin joita luen) niin lause alotetaan "en halua/tykkää/jaksa kirjoittaa tästä aiheesta, joten tein videon youtubeen". Anteeksi, mutta vittu! Sitten siellä puhutaan jostain ihan obviously aiheista, esim homot, ulkonäkö, muut ihmiset, siis aiheista mistä ollaan väitelty jo vuosia ja niistä on kaikilla omat mielipiteet. Mä en jaksa kuunnella jonkun yli puolituntista avautumista siitä kun "mä vaan oon tälläinen" tai sitten miten heidän päivänsä on kulunut, ja varsinkin kun niitä videoita löytyy joka toiselta ihmiseltä. Onks kukaan muu huomannut että ihmisillä on noussut kusi hattuun vlogien kanssa? Hei kamoon, niitä löytyy jo joltain 10 vee kakaroilta.. Ihmiset tahtoo nopeaa julkisuutta, koska niitä ei kiinnosta oikee työnteko, vaan ne toivovat että niille käy niin että joku Herra Hollywood löytää ne ja kaboom, näyttelette Johnny Deppin ja Scarlett Johanssonin kanssa! 

Ja nyt mä tiiän että jotkut niin vetää herneen nenäänsä, mutta kaivakaa se ulos.

Olot

Hiljaista on ollu nyt pari päivää. Osaks sen takia koska en tiiä mistä kirjoittaa ja osaksi siksi että oon vain ollut hiton laiska ja masentunut. Olen vaan maannut sängyllä ja kuunnellut musiikkia. Mutta on tässä kaikkee upeetakin tapahtunut, mm. sain liput lempibändini keikalle, loppu työt tältä kesältä mutta sain samasta paikasta töitä koulun ohelle, olin eilen baarissa kavereiden kanssa jne jne. 

Mulla ei ole mitään hajua painosta, toisaalta en halua edes tietää, mut toisaalta haluan todellakin tietää. Ainakin pari vaatetta on käynyt liian isoksi... Sekin ärsyttää koska kyseessä on lempivaatteeni. Oon syöny ihan miten sattuu, en ole edes kirjoittanut ylös syömisiäni, en ole avannut moneen päivään ruokapäiväkirjaani, olen krjoittanut vain oikeaan päiväkirjaani. 

Katotaan mihin suuntaan mun mielenterveys menee kun koulu alkaa. Viimeinen vuosi, täysillä vedetään! 

Anteeksi hieman sekava teksti. 

Not that feeling again

Peilikuvani sattuu. Muiden ihmisten katsominen sattuu. Mä en vaa siedä itseäni, kaikin puolin. Kaikki mitä teen tai sanon ärsyttää itseäni. "Sisäinen kauneus ratkaisee". Nokun en omista edes sellaista. Mitä tälläiselle itseinholle voi tehdä? Hyväksyä kaikki vaan. Että oon ikuisesti tälläinen, voi voi.

Tralalalaa

"Toi 48 kiloakin on jo liian vähän."

"Ei mitään hätää! Siis mitä sä oikee stressaat ei oikeesti tässä ole mitään ongelmaa kaikki hyvin!"

"Mä pelkään että eka sulle tulee sitä karvoitusta."

"Ööh, kai sä nyt tarkotat sitä lanugokarvoitusta?"

"Niin, ja sitten pelkään että sun sydän ei kestä enää."

"Tarkotaks sä jotain tunnepaskamyrskyä vai hä, mitä sydän ei kestä, mä en meinaa mistään sydändraama jutuista puhu."

"Sun sydän ei kestä tota sun sairautta!"

"Nojaa, mä en pelkää kuolemaa, se sitten tulee jos tulee."

"Sä et tarkota tota, älä sano noin, varsinkaan mun kuullen."

"No mutta faktahan se on."

Paikat kipeenä

Krapula. Tai musta tuntuu itseasiassa että olisin vieläkin humalassa. Väsyttää, päätä särkee, on vähän hassu olo. Jalkoihin sattuu, eilen tuli käveltyä koko päivän aikana 13.6 km. Toihan on vaan pikkunen lenkki joillekkin, mutta tälläiselle joka ei harrasta kävelyä muuten kuin töissä ja jääkaapille, toi on paljon.

Ja eilen en syönyt kotona muutakuin banaanin, pienen palan kalaa, perunan ja salaattia, ja muutaman palan suklaata. Sitten pitikin jo lähteä. Jäin kavereille yöksi, ja viimeinen kerta kun katsoin kelloa se taisi olla 5.30 vai oliko se peräti 6.30, anygay, ei ole tultu nukuttuakaa muutakun pari hassua tuntia, samat meikit ja vaatteet vieläkin päällä. Hyh mutta on niin voimaton olo. 

Mutta oli hauskaa! Kaikkihan sanovat omista kavereistaan sitä että he ovat maailman parhaimpia, ja niin sanon minäkin.