Erilainen viikonloppu

Mun viikonloppuuni sisältyi:

- vaatteiden ja tavaroiden hinnoittelua

- kamojen viemistä kirpputorille

- piirtelemistä

- rahojen laskemista

- itkemistä

- kuntoilua, kuntopyöräilin illalla ja kello 1.00 yöllä ei väsyttänyt joten miksen tekisi pientä kuntopiiriä itselleni

- tein pari asuntohakemusta

- löysin ps:n ja oon pelaillut vanhoja pelejä

- töiden etsimistä

Ihan turhaa ja yksinäistä. Mutta olen tyytyväinen siihen että alan oleen 'aikuisempi'. Maksoin ihan itse kirpputoripöydän, hinnoittelin tuotteet ja vein ne sinne (no äiti auttoi tuomalla tavarat autolla..), etsin oma-aloitteisesti asuntoja ja täytin hakemukset, ja hain töitä. 

Siinä missä ennen olisin tyyliin itkenyt "äiti tää hakemus kysyy mun nimee mikä mun nimi on, onko mulla lapsia, mitä tarkottaa osa-aikainen, mä en osaa yhyhyyyy" niin täytin kaikki jutut itsenäisesti enkä tarvinnut apua. 

En ollut ryyppäämässä, säästin siis parikymppiä eikä ole huonoa oloa, eikä tarvitse hävetä mitään tekemisiään/sanojaan. 

Huomenna voisin palkita itseni (en itsekään tiedä mitä palkitsemista oon ansainnu?) ja mennä koulun jälkeen vihdoin etsimään jotain kivaa, kauan himoittua bandeau-toppia.

Game over

Mä haluisin että joskus joku, vaikka joku randomi, näkisi mun läpi, ja sanoisi "näytät siltä että tarvitset halia ja seuraa". Mä oon ihan varma että alkaisin itkeen. Koska mua itkettää pelkkä ajatuskin siitä että joku näkisi mun näkymättömät 'apua'-merkit. Isä kysy tänään mikä mua vaivaa, sanoin että kun on tylsää ja yksinäistä, ja se sano "sellasta se joskus on". Joskus... Se sana värähti mun korvaani ja näin punasta. Mun teki mieli huutaa "mutta vittu tällästä on aina!". Mutta vastasin vaa "niin on". Tiiän mitä ihmiset ajattelee. Nosta surkea perseesi sohvalta ja soittele ihmisille, mene kävelylle, mene ostoksille jne. En mä voi, kaikki katsoo pahasti. 

Vanha suola janottaa. Oon päästänyt hirviön takaisin mun pikkumieleeni, Anan. Se on laittanut mulle sääntöjä, joita mun tulee noudattaa, ja jos en noudata, niin auts. Mutta se pääsi mun luokse sillä ehdolla että jos mulla on joskus jotain menoja, niin se pitää lomaa. Mutta kun olen yksin, olen hänen sätkynukkensa.

Oon hyväksynyt tän mun tilanteeni, enkä usko että tää mihinkään muuttuisi, joten mitä turhia tapella vastaan. Sama asia kun lähtisin jollain höyhenen avulla tappeleen jonkun kanssa jolla on aseet ja miekka. Hävitty peli. 

Sumussa

Kiitos wikipedia. Vähän niinkuin kun ihmiset haukkuu toisiaan tai joitakin asioita 'vammaisiksi', mikä saa mut todella vihaiseksi, en enää koskaan sano että jokin on 'psykedeelista' tai 'skitsoa'. Kun ihminen näkee tai kuulee harhoja, käyttäytyy sekavasti, eikä ole siis huumeissa silloin, kannattaa ottaa tosissaan. Mielenterveysongelmia. 

Mä olen yrittänyt löytää tässä viikonlopun aikana tapoja purkaa ahdistusta ja sitä etten ala sekoileen ja ahmimaan ja oksentelemaan. Yleensä mä kuuntelen musiikkia, ravaan tupakalla, lasken rahani ja järjestelen ne 5 sentin,10 sentin jne pinoihin, ja järjestelen vaatekaappiani, vaikken noihin kyllästy, niin silti en halua tehdä noita 2-5 kertaa päivässä, varsinkin kun rahaa palaa tupakkaan. Osaisinpa piirtää tai askarrella jotain hienoa, sellaista mitä voisi näyttää kaikille "tällästä mä vaan vähän piirtelin/askartelin". Osaan piirtää tikku-ukon ja leikata epämääräisiä paperinpalasia. Ei kehumisen aihetta siis. 

Mä kyllä leikkasin mun vanhasta mekosta topin, ja ompelin sen käsin niin ettei se ala purkautumaan. Ja oon kokeillu vanhoja farkkuja jotka ei ole mahtunut vähään aikaan, ja nyt ne taas mahtuu. 

Ja sain tänään aikaiseksi myös pari työhakemusta ja korjasin cv:ni. Haluan työn koulun ohelle jotta saisin rahaa ja jotain tekemistä, ja haluan myös muuttaa pian pois kotoa. 

Miten/mihin te puratte ahdistustanne?

Pitää vähän rauhoittua

Mulla ei ole mitään muistia eilisestä. Olin kavereilla, mentiin baariin, tai kaverit meni, itse käännyin heti kotiin. Mutta mulla ei ole mitään muistia miten oon päässyt kotiin ja monen aikaan ja mitä on tapahtunut. Ja mua ahdistaa kun ei muista, mä en oikeesti muista mitään. Oon ollut tosi surkeessa kunnossa. 

Kun heräsin, mulla oli vyö kaulan ympärillä. Oon näköjään yrittänyt kuristaa itseni. Äiti sano että oon kuulemma itkenyt ja raivonnut, heitellyt tavaroita, ja kun äiti on yrittänyt halata, oon ollut agressiivinen ja työntänyt kovaa hänet pois mun luota, melkein lyönyt, ja raivonnut ja itkenyt lisää, oon tyyliin huutanut "anna mun olla yksin, jättäkää kaikki mut rauhaan, painukaa kaikki vittuun". 

Ja tässä mä olen, ihan pihalla kaikesta. Luulisi että olisi kamala darra, mutta ei ole. Olen jo siivonnut huoneeni ja käynyt läpi vaatteita mitkä pitäisi viedä kirpputorille, kunhan saan varattua pöydän, tarvitsen rahaa kipeästi. 

Äh, aiheutan enemmän harmia ja ongelmia kaikille, kuin iloa. Kunpa voisin sanoa kaikille että unohtakaa mut, ja sitten kukaan ei tietäisi kuka olen, ja kaikki ikävyydet loppuisi. 

Let's play a game

Haluan muutoksen, ja haluan sen nyt. Mutta muutokset tulee aina hitaasti, mutta mä pyrin aina tekee kaikki nopeesti. Mulla ei ole mitään menetettävää, joten voin tehdä mitä haluan. Tai onhan vaikka mitä, koti, kaverit, perhe jne, mutta tää on sellasta mikä ei ainakaan luulisi vaikuttavan kehenkään läheiseen tai mihinkään. 

Kuvassa näkyy kaikki mitä haluan ja mihin pyrin. Kaunis hoikkuus, pitkät ja paksut kutrit. Ja perkele minä menin ja leikkasin hiuksiani! Mutta koska ne oli hamppua ja niin tosi törkeen kunnossa, ja nyt mulla on taas vähän yli solisluiden yltävät ohuet hiukset. Mutta onneks mulla on : 

Hitot noi mitään kyllä auttaa. Ekan purkin jo vedin napaani, mutta iho ja hiukset on yhä paskassa kunnossa. Mutta jotkut uskoo jumalaan ja jeesukseen, mä uskon että noi vielä joskus toimii. Onneks on pidennykset myös.

Mun unelma hiusvärini olisi: 

Mutta koska hiukseni ovat luonnostaan melkein mustat ja ties mitä värejä ollut, ei tuollaiset koskaan onnistu, mutta värjäilen silti violeteilla väreillä. 

Ja vielä tuosta hoikkuudesta. Mulla muutamat upeat shortsit ja farkut jotka odottaa että mahdun niihin, ja hei, mähän hitto vieköön tuun mahtumaan niihin! Yhdet menee jo, mutta tiukkaa tekee ja istumaan en pääse muuten nappi sanoo poks ja lentää pois. Eli vielä vähän. 

Säästän rahaa uutta tatuointia varten. Se olisi mun kolmas, mutta haluan käteni täyteen kuvia. 

Ja perusklisee täydellinen iho. Haistakaa paska joilla sellanen on! Älkää valittako jos tulee yks pikku näppylä, valittakaa sitten kun niitä on hiusrajasta kaulaan, ja paljon! Jos teidän meikkiin ei kuulu koko purkki meikkivoidetta ja peitevoidetta, ja pärjäätte vain puuterilla, niin teillä on hyvä iho. 

Kyllä se tästä. Hitaasti hyvä tulee, vai miten se meni. Jos hyvää edes koskaan tulee?

Ps. Sori jos teksti on outoa, kännykkä vähän tekee temppujaan.

Ei mennyt niinkuin elokuvissa.

Miksi elokuvissa kaikki on niin vitun hienoo aina kaikki? Tai jos ei ole niin kaikki kääntyy upeeks? Ei ehkä kauhuleffoissa, missä kaikki kuolee, sekoo, kärsii jne. Jos olisit joku elokuvan genre mikä olisit? Mä vastaisin draama/kauhu. Ei mulla mitää yliluonnollisia juttuja ole, en näe kuolleita enkä ole joutunut sawin kaltaisiin piinapenkkeihin. Mutta kauhua ja draamaa löytyy, mun pääni sisältä. 

Mutta jos haluatte tietää mitä mulle kuuluu niin tässä tarinaa. 

Paino laskee laskemistaan, ruoka ei maistu, syön kyllä, mutta kyyneleet silmissä väkisin nielasen ja kaikki maistuu paskalta. Ei paino ole laskenut silleen nopeesti, mutta mulla alkaa vaatteet löystyyn, pillifarkut alkaa roikkuu perseestä ja siinä missä ne ennen tuntui normaalilta niin nyt on liian löysää. Vatsa on litteämpi, jee sille, uskallan laittaa kireempiä paitoja! Oon päättänyt katsoo minne tää menee, mulla on muuten fyysisesti hyvä olo, ei pyörrytä enkä ole ollut kipeä, mutta henkisesti oon ihan rikki. Ehkä kohta alkaa tapahtuu jotain, ihmiset huomaa, alkaa kuittailee?

"Söisit jotain."

"Mitäs oot noin laiha."

"Ookko laihtunut? - öö, en."

"Hyi sun luut! - hah, kiitti, mä tykkään."

Haluan nähdä kuinka pitkälle meen/pääsen. Mutta en sentäs sairaalakuntoon halua. 

Mietin mietin mietin

Siinä mun suunnitelmat tälle päivälle. Kalsarikännit!

Ja näin siinä tapahtuu. 

Voisin vähän juodessani muistella mitä olikaan onnellisuus. Voisin harjoitella hymyä peilin edessä. Paska vaan etten siedä peilikuvaani. Eli voisin kääntää ne kaikki ympäri.

Tää on niin hanurista kun on tylsää ja sitten alkaa masentaan, ja sitten alkaa muisteleen kaikkia virheitä elämässään. Ja mä tajusin juuri yhden jutun. 

Mulla on ikävä niitä punnituksia, joka viikkoisia terapeutti/psykologi ihan sama mikä lie jonkun tapaamisia, ns. läksyjä että kirjoita syömisesi paperille, ja kaikkee tuota. You know why? Koska sitten olisi jotain tekemistä, jännitystä, joku jolle puhua ongelmista, sai itkeä jollekkin mutta nyt voin itkeä vain itselleni. Mutta ilman muuta olisi jännitystä! Nyt mulla on niin tylsää ja tapan itteeni pikkuhiljaa ravaamalla vartin välein tupakalla. Kaipaan sitä että kun laihduin ja laihduin niin vasta sitten mut huomattiin ja otettiin huomioon että onko mulla kaikki hyvin. Koulussakin ihmiset joiden kanssa en ollut minkäänlaisissa yhteyksissä, vain sama koulu yhdisti, ja ne kysy "miten sä oot laihtunut noin?" Ja nautin siitä kun sain huomioo. Se jännitys aamuisin kun punnitsi itsensä ja huomasi laihtuneensa, vaikka piti lihoa, ja äkkiä piti juoda vettä maha täyteen että paino olisi suurempi. Ja sitten sai meikata ja pukea ja lähteä keskustaan, siellä punnittiin ja puhuttiin. Tai ne muutkin käynnit, esim sydänäänissä ja verikokeissa, joka viikko sai käydä pari kertaa ulkona, ei kuollut tylsyyteen kotona katsoen vain telkkaria. 

Psykologi mitkä lie käynnit, joka viikko itkin, ja mua kuunneltiin, ymmärrettiin. Se tuntu hyvältä. 

Vuosi myöhemmin bulimia tuli myös kuvioihin ja soitin että tarvitsen apua. Sitä ei tarjottu. 

Tässä mä olen!

Jostain syystä mua naurattaa, koska uskon olevani hullu, ja mulla on sairaita ajatuksia.