Sleeping

Kaksi päivää sitten kirjoitin että aion viettää tästä lähtien päiväni nukkuen. Kerrankin mun suunnitelma on onnistunut!
Aamulla herään kouluun.
Pääsen koulusta, syön jotain ja menen sänkyyni lukemaan tai katsomaan tv:tä, ja nukahdan.
Herään tunnin parin päästä, ja syön taas.
Menen suihkuun, luen taas tai katson tv:tä, ja nukahdan.

Ainoa mikä tästä tekee ärsyttävää on se että kun hereillä ollessani räplään kännykkääni koko ajan. Selailen facebookin viiden minuutin välein, tarkistan viestit (ja ei mulle kukaan perkele koskaan mitään lähetä tai jos mä oon lähettänyt jotain niin mulle ei vastata), selailen instagrammin ja blogit tottakai. Mutta koskaan ei ole mitään uutta. Voisin joskus tehdä niinkin että koulun jälkeen suljen vain kännykän ja nukun taas koko päivän. Ikään kuin mua ei olis olemassakaan.

Ja toinen mikä on ärsyttävää on se että mulle tulee taatusti makuuhaavoja! Ja yritän olla lihomatta!

Tälleen kun ääneen sanoo niin mun elämäni kuulostaa hyvin tylsältä. Mutta sitä se on ollut jo kyllä vuosia ettei tää mua järkytä.

Empty

Kauheen tyhjä olo. Mulla ei pyöri päässä oikeen mitään. Tai sitten musta tuntuu että mun päässä pyörii ihan liikaa asioita. Ajattelen liikaa ja tuntuu kuin aivot sanoisi error. Mun on pakko päästä vaan nukkumaan. Yritän nukkuu mahdollisimman paljon, jotten ajattelisi niin paljon. Kun on unessa, asiat on paljon paremmin. Yritän nukkua kaikkialla muualla kuin koulussa ja töissä.
Herään, menen kouluun, pääsen koulusta, menen nukkumaan, herään pariksi tai kolmeksi tunniksi, ja menen taas nukkumaan. Tämähän on loistava suunnitelma!

Hurrrjaa

Viikonlopun piti siis mennä näin:
Kaverit tulee meille, juodaan, nauretaan ja ehkä oltais lähdetty illalla baariin.

Mutta ilta meni näin:
Ketään ei tullut tänne. Kysyin yhdeltä kaverilta jota en ole nähnyt pitkään aikaan, lähtiskö tää mun kanssa baariin. Hän lähti, mutta jatkoi matkaansa toiseen baariin. Onneksi samassa paikassa oli muita kavereita, tai yksi tuttu, ja loput vähänniinkuin puolituttuja. Jäin heidän kanssa istumaan baariin ja lopulta päädyin toiselle puolelle kaupunkia yhden puolitutun luokse yöksi, mutta onneksi sinne tuli tää yksi tuttu kaveri myös. Sunnuntaina pääsin kotiin vasta kuuden jälkeen illalla, ja oli siinä porukoille selittämistä missä olen ollut, mutta valehtelin että olin ihan tuossa vieressä kavereilla.

Tajusin siinä sunnuntaina taas että olin ollut ravinnotta 24 tuntia. Mutta illalla vähän söin vaikkei nälkä ollutkaan. Ja nyt kaikki on taas hyvin ja ruoka maistuu. Oli vähän erilainen meininki. Enkä malta odottaa ensi viikonloppua, menen juhlimaan kaverin synttäreitä. Ja onneksi on töistä vapaata!

Että tälläistä:)

Shoppadeeee

Olin äidin kanssa vähän shoppailemassa, yritin löytää vihdoinkin uuden takin. Reissu suretti kolmesta syystä:

1. Rahaa oli niukasti, ja miksi aina silloin kun mä oon ihan pa, niin silloin tulee kauppoihin kaikkia ihania vaatteita jotka on siis ihan must saada. Eli surunaamoin piti kulkea ja hyvästellä kaikki ihanat uutuusvaatteet.

2. Kaikki takit olivat liian isoja, vaikka kyseessä oli xs-koko. Ja näköjään kaikki takit on suunniteltu kaksimetrisille isotissisille malleille koska takit ylsivät mulla polvien päällekkin, ja rintamuksen kohdalla oli niin paljon tilaa että olisin voinut mennä viereiseen ruokakauppaan pölliin parit melonit ja sinne piilottanut.. Lyhyitä rinnattomia ihmisiä ei huomioida tarpeeksi!

3. Aina kun kokeilin uutta takkia, äiti sano vieressä "sun pitää hankkia massaa" tai "mitäs oot tollanen lauta". Ei tietenkää pahalla, vaan vitsillä enemmänkin, mutta silti se kolahtaa hitusen.

Mutta takki löytyi (vaikkakin vähän iso) ja en malta odottaa että pääsen koekäyttään sitä!:)

Voi väsymys ja turhautuminen

Päivän saldo:
- Ruisleipä becelillä
- 2 kuivaa leipää koulussa
- 5 keksiä (95kcal/keksi = 475kcal, pyöristetään samantien nyt tasaan viiteensataan)
- 2 riisipiirakkaa ja puolikas cheddarjuustosiivu.
Viimeisimmän "aterian" olen syönyt noin 16.30.
Kävin jo tässä illemmalla pyörähtämässä keittiössä, avasin jääkaapin, suljin sen. Otin mandariinin pöydältä, pyörittelin sitä käsissä ja tuijotin kelloo. Se oli yli kuuden jo, en sais syödä, en saa syödä kuuden jälkee koska se on mun laatima sääntö. Sitä paitsi kaloreita on jo liikaa.
Tiedän ettei mandariinissa herrajestas paljon kaloreita ole ja se on terveellistä (heh, toisin kuin nuo keksit..) mutta jokin saa mut silti laskemaan sen takaisin pöydälle ja kaadan sen sijaan lasin vettä ja menen röökille.

Koulu väsyttää ja kaikki väsyttää... Voi kun voisi vaa nukkua kaiket päivät!

Nyt meni liian pitkälle

Mä ajattelen ja suunnittelen asiat liian pitkälle. Ja sitten masennun kun se mitä ajattelin ja suunnittelin ei toteudu. Tällä hetkellä ajattelen tulevaa viikonloppua. Olen kutsunut kavereita meille istumaan iltaa.

Ja näin olen sen suunnitellut:
Menen töihin, pääsen töistä. Käyn suihkussa, siivoan vähän kämppää kuntoon. Kaverit tulee illalla, leivon jotain hyvää esim pullaa. Kaverit istuu sohvalla tai keittiössä samalla kun mä häärään. Kuunnellaan hyvää musiikkia, ollaan kaikki koossa, hörpitään juomia, ja kaikilla on hauskaa. Ilta jatkuu myöhään, ehkä mennään jonnekkin keskustaan tai pubiin istuskelemaan. Sitten kaikkia alkaa väsyttää ja mennään kaikki omiin kotiimme. Hyvä ilta.

Mutta miten se päivä menee kuitenkin 95% mahdollisuudella:
Menen töihin, pääsen töistä, paska päivä töissä oon liian väsynyt siivotakseni. Mutta ei se haittaa koska suurin osa kavereista ilmottaa ettei tule tai jättää ilmottamatta eikä silti tule. Illalla vielä olen yksin, olen juonut jo yksikseni sen verran että alkaa vituttamaan. Kuuntelen musiikkia ja leivon jotain. Ehkä pari kaveria tulee vielä illemmalla. Kuunnellaan jotain musiikkia pari tuntia ja kaverit lähtee pois. Olen yksin, kännissä, syön leipomaani jotakin niin kauan kunnes oksettaa, ja menen nukkumaan.

Aina sanotaan ettei kuuluisi ajatella sitä pahinta ensimmäisenä. Muttakun mulle on aina tapahtunut se pahin ensin, ja olen aina joutunut pettymään. Ei mulle tulisi edes mieleenkään ajatella ensin hyviä asioita, ainakaan tosissaan. Mutta elän tässä mun pienessä haavekuplassa ja toivoisin että joskus asiat menisi niinkuin olisi kiva mennä.

Thinking

Mietin liikaa. Tarvitsen on/off napin aivoihini. Tällä hetkellä mietin että entä jos oikeasti en olisi keskiviikkona saanut sitä solmua kaulan ympäriltä auki. Raaka fakta on vain se että kun kerran lähtee pois, ei oo takaisin tulemista.

Ja toisekseen ajattelen minkälaista mun elämä olisi jos en olisi koskaan sairastunut anoreksiaan, bulimiaan ja masennukseen. Missä olisin, mitä tekisin, minkälainen olisin? Olisiko mulla vielä samat frendit?
Asuisinko jo omassa asunnossa?
Minkälaisia äiti ja isä olisi?
Entä jos mun ei koskaan olisi tarvinnut lähettää kaverille viestiä "mä taidan olla sairas"?
Mulla olisi oikeasti rinnat ja varmaan muotojakin...
Mutta jos en olisi sairastunut niin olisinko jatkanut lihomista?
Olisinko onnellisempi?
Vai olisinko kuitenkin sairastunut myöhemmin?

Mutta toivottavasti kelpaan ihmisille tälläisenä kuin nyt olen. Yritän olla täydellinen yksilö, vaikkei 'täydellistä' ole olemassakaan. Ei voi sanoo kuin vain, tällänen mä vaan oon.

No siis hyi

Katsoinpa netistä miten tehdään hirttosilmukka, tein ohjeen mukaan kylpytakin narusta, laitoin sen kaulaani, katsoin huonettani, mikään ei kestäisi mun painoani, laitoin silmukan kaulan ympärille, kiristin sitä niin paljon kuin pystyin, tuijotin peiliin muutuin punaisemmaksi vähitellen henki ei enää kulkenut, silmissä alkoi sumentuu, sattui liikaa halusin pois, yritin löysätä ja avata sitä narua, se ei löystynyt millään, mulla alko tuleen jo paniikki, mutta sain kuin sainkin sen sitten löystytettyä.

Sama kuin viime vuoden kesällä pari kertaa. Paitsi tällä kertaa olen selvänä.

Kun mä en vaa millää jaksais..

12102014

Hyi saakeli että voi olla huono olo. Oon syöny enemmän kuin laki sallii ja nyt mulla on pienimuotoinen häpeän tunne. Mutta laitan sen jäätävän darran piikkiin, koko päivän on särkeny päätä ja nälkä vaan kasvoi sitä mukaan kun söin. Mikä ei ole yhtään loogista vaan todella typerää. Huomenna taas yritän olla 'normaalisti'. Voisin kokeilla tehdä edes jotain hyödyllistä. Esim siivota mun huone joka näyttää kaatopaikalta... Tai oikeasti nostaa perse sängystä ja mennä vaikka kierteleen kirpputoreja jos vaikka löytäisin halvalla uusia kirjoja luettavaksi.

Jep! Huomenna on maanantai, uus viikko alkaa, uudet kujeet, on loma, alotan alusta ja yritän olla normaali.

Vuorokausi

Eilen noin klo 13.00 söin viimeisen aterian. Ja nyt tänään klo noin 13.00, tähän mennessä, en ole syönyt mitään. Olen ollut vuorokauden syömättä mitään.
Tai no koulussa otin pikku palan leipää kun kaveri pakotti, kun hän ihmetteli miksen tuttuun tapaan ota sitä mitä yleensä. Sanoin että vielä pari tuntia ja olen ollut syömättä 24 tuntia. Hän ihmetteli tottakai miksi, ja mun vastaus on "koska mulla on tylsää". Ja sehän on fakta, mulla on tylsää ja haluan kokeilla rajojani.
Missään vaiheessa ei ole tullut edes nälkä, en ole ajatellut tarvitsevani ravintoa, olen ollut energinen, olen ajatellut vain että vau, mä onnistuin, mielenkiintoista. Aamulla mua toki väsytti. Mutta mulla on aina aamuisin väsynyt ja huono olo, ei mitään uutta. Ainoa mitä olen huomannut että mua särkee joka paikkaan. En meinannut illalla saada unta kun mun käsiä särki. Aamuyöstä heräsin itekseni ja mun käsiä särki taas. Mutta voihan se johtua jostain muustakin toki, en tiedä.

Mutta nyt 24 tunnin jälkeen, söin ruokaa. Viikonloppuna on taas töitä. Mitä mä nyt yrittäisin kun mulla on tylsä perjantai vastassa?

Mahdollisuus

Kun annetaan mahdollisuus, se kannattaa käyttää. Siks tykkään olla isän kaa kaksin kotona. Me ei tulla toimeen sillee kuin isä ja tytär. Meidän päivän keskustelu saattaa mennä vain näin:
Isä "Moi"
Minä "Moi"
Isä "Mitäs sä?"
Minä "Iha jees, meen kuuntelee musiikkia enkä siis kuule mitää."
Isä "Ok"

Ja sitten oon koko päivän omassa huoneessa, käyn vaa tupakalla ja hakemassa silloin tällöin vettä tai jotai. Isä ei huomaisi jos kaatuisin mun huoneessa, saisin ison haavan ja vuotaisin kuiviin. Se ei kysele oonko syönyt mitää. Se ei huomaisi vaikka laihtuisin tästä vielä 10 kiloa. (En siis halua laihtua niin paljon!)
Se on mun tilaisuus olla syömättä mitää. Tai no haluaisin syödä, koska heikottaa ja väsyttää, mutta en pysty. En saa.

Silloin kun oon isän kanssa, Ana on läsnä, mutta kun äiti on paikalla niin Mia on läsnä. Koska äiti kyselee mitä missä milloin paljon syönyt ja silloin alan ahmimaan jotta se näkis että syön. Isän kanssa ei tarvitse todistella mitää. Ja jostain syystä mä tunnen itseni vahvemmaks kun en syö, mikä on aika ironista koska sängystä nouseminenkin saa mut istuun lattialle koska alkaa heikottaa. Vahvemmaksi varmaan koska pystyn kieltäytymään jostain ja pidän kontrollin.

How are you?

Tätä on tosi vaikee pukee sanoiksi ja saattaa kuulostaa itsekkäältä tekstiltä.
Oon kyllästynyt oleen se joka kysyy aina onko kaikki okei. Se jolle puhutaan ongelmista ja yritän olla tukena ja saada muut vähän iloisemmaks. Joskus mäkin haluaisin että mut yllätetään ja kysytään mitä mulle kuuluu, niin että sitä kysymystä tosissaan tarkoitetaan ettei kysytä vain siksi ettei keksi muuta sanottavaa. Ja mä haluaisin vastata rehellisesti, mutta en voi koska sitten mua pidettäis angstaavana huomiohuorana. Siksi vastaan aina ihan jees!

Kysyn siis itseltäni, hei onko kaikki okei?

Ei, kaikki ei tosiaan ole okei. Mietin päivittäin mitä varten oon vielä täällä. Mietin kuinka montaa kiinnostaisi jos mulle tapahtuisi jotain. Haluan laihtua tositosi pieneksi, koska en halua satuttaa itseäni saadakseni huomiota, mutta haluan että musta nähdään ettei kaikki ole okei. Kuinka pitkälle pitää mennä? Tuijotan joka päivä peiliin ja vihaan itseäni enemmän ja enemmän. Se on ihan sama miltä näytän, mitä teen, mitä sanon yms, koska aina löytyy joku parempi. Joku aina tekee asiat paremmin, kaikki näyttää paremmalta kuin mä, aina joku osaa sanoa paremmin, mitä ikinä teenkin, en koskaan riitä! En koskaan ole tarpeeksi hyvä. Tälläkin hetkellä muilla on paljon pahempia ongelmia, mä olen vielä lievä tapaus.

näitä ei sanota ääneen

Muutama esimerkkilause mitä ei sanota ihmiselle jolla on syömishäiriö, jos siis tietää että jollain on. Ja olen kuullut nämä kaikki.

1. Ei hehkuteta vieressä kuinka on laihtunut 10 kiloa ja aikoo laihduttaa vielä toiset 10 kiloa.

2. "Syö porsas syö". Tästä mä kirjoitin joskus postauksenkin kun mulle sanottiin näin.

3. Tottakai tämä perus "olet lihonut" yms vastaavat.

4. "Syömishöiriöön sairastuvat ovat tyhmiä".

5. " Vitun anorektikko!"

6. "Sä voisit kyllä lihoa vaikka kuinka paljon, olisit kauniimpi."

7. "Miten voit syödä noin paljon!?"

8. "Et sä kyllä sairaalta näytä..."

Ja kyllä näitä on paljon lisääkin varmasti, mutta tässä ainakin ne mitä mulle ollaan sanottu. Onko teille sanottu joskus jotain loukkaavaa tai jotain mitä ette haluaisi kuulla?

mitä vielä?

Jos saisin päättää mistä mun häiriöistä ja sairauksista haluaisin eroon niin se olisi ehdottomasti paniikkihäiriö. Voin olla anorektikko, voin olla bulimikko, voin välillä seota ja itkeä vain hysteerisesti ja repiä hiuksia ja kynsiä itseäni. Mutta paniikkihäiriöstä haluan eroon! Se on meinaan niin perseestä olla kaveriporukassa jossain tai vain bussissakin ja kun yhtäkkiä alkaa kädet tärisemään, jalat alkaa vapisemaan, kylmän nihkeä hiki nousee pintaan, hengitys tihenee ja välillä huomaa ettei hengitä ollenkaan ja pakokauhu valtaa mielen. Ja sitten kun kaikki luulee että joko teeskentelen ja haluan vain huomioo, tai sitten kaikki luulee että mökötän. Menin eilenkin ihan laskuissa sekaisin kuinka monta kertaa mulle sanottiin "älä mökötä!". Kun mulle tulee paniikkikohtaus, mä yritän silloin etsiä pöydästä tai maasta jonkun pikkupisteen, esim. pikkukivi tai pöydällä lojuva esine, ja mä tuijotan sitä pistettä niin kauan kunnes keskityn vain siihen ja muu ulkopuolinen elämä pysähtyy. Siksi saatan näyttää vihaiselta, mököttävältä, itkuiselta ja tylsältä tyypiltä, ja pahinta on se että haluan näyttää samalta kuin muutkin paikan tyypit. Hymyilevä, iloinen, sosiaalinen ja mukana oleva. Paniikkihäiriö pilaa elämäni, ei syömishäiriöt.

Hyvä tunne

Tiedättekös mikä tuntuu hyvältä? Noh, moni asia,mut tämä on vähän harvinaisempaa hyvää tunnetta. Mun piti kirjoittaa tästä jo viikko sitten kun tein jotakin. 

Revin valokuvia minusta. Tiedättekö ne kuvat joita häpee niin paljon että nolottaa katsella jopa vanhempien kanssa vaikka he ne ovat ottaneet? Ne kuvat, joita tietää häpeevänsä kuolinvuoteellaan? Niistä kuvista ei vain voi ajatella, että kun on vanha että silloin ajattelisi "voi niitä aikoja" vaan silloin itkisi "miksi nää kuvat on vielä olemassa!?". 

Silloin kun sairastuin anoreksiaan, niin yksin ollessani kotona menin selailemaan valokuva-albumeja, ja revin kaikki (tai niin mä luulin) kuvat mitä musta oltiin otettu. Paitsi niitä kun olen joku 0-8 v. Ja tietenkää niitä en voinut repiä missä olen yhteiskuvissa esim. veljeni rippikuvissa. Ja tässä viikko sitten menin jälleen selaileen valokuva-albumeita, ja löysin minusta kuvia joita en ollut huomannut, ja se oli niin ihanaa repiä ne kuvat. Katsoa kuvista rumaa, vastenmielistä, aknenaamaista sotanorsua suoraan silmiin ja repiä ne kuvat niin pieniksi palasiksi kuin vain pystyi. Jos olisin voinut, niin olisin vielä polttanut ne, mutta kaupunkialueella kun asun niin ei täällä kauheesti tulia voida pystyttää. Musta ei ole enää kuvia kuin vain niitä missä olen 0-8v ja elän huoletonta elämää. Ennen kuin kuulin sanat "pois tieltä, läski!".

Jotkut saattaa ajatella että tulen vielä katumaan kun revin itsestäni kuvia, joita ehkä vanhemmat haluaisivat säilyttää ja muistella. Mutta en usko että kadun koskaan sitä.