Herkkulakko!

Nyt on pakko ottaa niskasta kiinni itteeni. 

Nyt loppu herkuttelu. Ei tästä tuu yhtään mitään kun joka päivä tulee syötyä kaikkea paskaa. Mulle tulee vaan surullinen olo ja itseinho ja haluan itkee peilin edessä. Mun pitää keksiä jotain muuta sen sijaan että tekisi mieli herkkuja. Ja jos on tarjolla, pitää olla syömättä niitä. Mutta jos syön... En tiedä. Joskus pahimpina aikoina tein viillon mahaani tai reisiini jokaisesta herkusta. Mutta en aio enää tehdä niin. Pitää keksiä vain jotain. Ideoita? 

Onko ketään tsemppaamassa? Tai kukaan muu ryhtymässä herkkulakkoon?

Ok, mitä?

Taas vaihteeksi näin. Viikonloppu, minä kipeä. Mutta oon miettinyt tässä asioita.

Nyt mulla on työssäoppimista sairaalassa.

melkein tollasta siellä onkin..

Mutta siis miettimiset. 

Sitten kun työssoppiminen loppuu niin on pakko tehdä itselleni jotain. Mua alkaa kyllästyttää oma naama ja ulkonäkö tosi nopeesti. Ekana mulla on mielessä hiustenvärjääminen.

Koska mulla on mustat hiukset, tai nyt ne on jo haalistunut tummanruskeiksi, niin ajattelin kokeilla laittaa muutaman jännän blondin raidan (tiedän ettei niistä blondeja tule) ja värjään pääni jollain jännällä värillä. Jokin punainen tai violetti. Jokin muu kuin ruskea tai musta!

Ja sitten haluan pudottaa pari kiloa. Olen lihonut taas muutaman kilon ja haluan ne pois. Enkä nyt oikeasti tarkoita että jostain 47 kilosta 47.5 kiloon, vaan ihan reilusti kiloja. 

Mä vaan niin vihaan mun reisiä, pebaa ja mahaani. Miksei herkkujen rasvat ja muut mönjät voisi mennä mun luiseen selkään ja olemattomiin rintoihin? Miksi ne jatkaa matkaa alakroppaan? Kellään muulla samantyylisiä ongelmia?

Miksi vihaan elämääni tällä hetkellä?

Ja pakko laittaa lopuksi yksi kuva jolle nauroin varmaan tunnin. Sen jälkeen kun eka olin itkenyt tunnin. Tää on niin tätä. Itken nauran itken nauran TUOKAA SIPSIÄ JA SUKLAATA!

Tyypillistä minun onneani

Siis tänä viikonloppuna olisi ollut vaikka mitä. 

Kutsuin kavereita meille koska porukat olivat poissa, olisin nähnyt kavereita moneen viikkoon, meidän tietokone toimii, voi kuunnella tosi lujaa musiikkia kotikajareilla, ja jos tänne ei olisi ketään tullut, mut oltiin kutsuttu bileisiin toiseen kaupunkiin. Ja maanantaina on vapaapäivä!

MUTTA!

Jouduin lähettää kavereille viestin: sori, tänne ei pääsekää.

Ja toiselle kaverille toiseen kaupunkiin: sori, en pääse sinne.

KOSKA!

Perjantaina sopivasti aamulla voin huonosti. Menin kouluun mutta siellä huono oli paheni ja jouduin menemään makaamaan sohvalle. Mut lähetettiin terkalle ja kappas vain. Kuumetta ja kurkku tulehtunut. Mut lähetettiin lääkärille ja jouduin ravaamaan kodin ja keskustan välillä ja taas kotiin ja sieltä apteekkiin ja sitten vihdoin kotiin nukkumaan sairautta pois.

Eli minun viikonloppuuni sisältyi:

- nukkumista.

- vähän lisää nukkumista.

- itkemistä, itseinhon ja senkin takia koska vitutti olla sairas.

- nukkumista.

- surkeiden teinileffojen katselemista.

En oo käyny suihkussakaan kuin viimeksi perjantaina, joten voitte uskoo kuinka paska olo on ollut. Hyi perkele ja oon vaan syönyt ja syönyt, enkä voi liikkua koska en halua että tauti pahenee. Mutta se vain että kun on tylsää nii syön...

Fml.

Taas näitä ajatuksia

Mä haluaisin ajatella näin:

Mut mä en pysty. Ai kamala kun olen yksin kotona, tulee möröt päähän. Mia sanoo oksenna syömäsi pois, mut nyt on liian myöhäistä, syömisestä on liian kauan mutta söin liikaa. Ana sanoo huomenna aloitat paastoamisen. Tai ei sano, se kirkuu ja pakottaa mut katsomaan peiliin ja menemään vaa'alle. 

Huomenna aloitetaan puhtaalta pöydältä. 

Loistavaa, Miss, loistavaa

En enää koskaan juo viikolla, varsinkaan kun seuraavana päivänä pitää mennä kouluun kahdeksaksi ja päivä on 7 tuntinen. Ja voisin mennä edes kotiin yöksi, enkä uuden tuttavuuden luokse. 

Hävetti mennä kouluun kun oli vielä eilisen meikit ja vaatteet, kaveri ei omistanut harjaa joten hiuksetkin oli ihan sekaisin ja likaiset. Ja jumankauta sitä tärinää! Koko kroppa tärisi ja silmät ihan kierossa. Ihan freshinä siis! 

Olen nukkunut viime yönä 3-4 tuntia, ja koulussa nukahdin aika sikeesti tunnilla ja nukuin välitunnitkin. Kesken päivän olo alkoi oleen jo törkeen surkea ja pelkkä istuminen pyörrytti, joten lähdin vain kotiin. Enhän ollut syönyt mitään melkein 24 tuntiin ja veressä oli varmaan vieläkin alkoholia. Onneks kaverit oli ihania ja he lupasivat sanoo opettajalle että mä sairastuin. Kotona nukahdin uudelleen, ja nukuinkin yli kolme tuntia. 

Tarinan opetus. Älkää juoko arkena, ainakaan siihen kuntoon että konttaatte, jos seuraavana päivänä on töitä tai koulua. Tää oli tällänen tilannepäivitys.

What feelings?

Oon tajunnut että oon tunteeton. Onko se sana turta? Jos jotain kivaa tapahtuu en reagoi niinkuin muut silleen että hypin ja hymyilen ja kiljun onnesta. Kohautan hartioita ja saatan vilauttaa feikkihymyn. Jos jotain ikävää tapahtuu sama juttu mutta feikkihymyn sijaan näytän perus ''vihaankaikkia''-ilmeeni. 

Eilen itseasiassa tajusin asian. Koulukaverin mukaan joku on ihastunut muhun ja se hyppi ilosta ja oli niin onnellinen 'mun puolestani'. Ja sitten tuli ne kysymykset; mitä mieltä sä oot, mitä sä tunnet, onko sulla tunteita? 

Mä kohautin hartioita, sanoin ''ai just ok'' ja kävelin pois. 

Tajusin etten ole vastannut myöskään 'rakastan sua' lauseeseen moneen vuoteen. Kun porukat sanoo näin siis. Aina kun niin sanotaan mulle tai jotain muuta vastaavaa, vastaan ''okei'', nauran räkäsesti, tai lähden paikalta pois. En ole moneen vuoteen vastannut tuollaiseen kivaan juttuun. Nykyään kun äiti tai isä yrittää halata, tyrkkään ne pois mun läheltä. Kun koulussa mua lähestytään, oon kuin nurkkaan ahdistettu villieläin ja valmiina hyökkään kimppuun.  

Mä en tiedä onko tää sitä että en oikeesti omista tunteita (ainakaan niitä lempeitä) vai enkö vain luota keneenkään ja siksi olen niin saatanan kylmä kaikkia kohtaan? Mutta mä vaan uskon että kaikki kusettaa ja haluaa rikkoo mut tai ahtaa mut nurkkaan missä ei ole seinää vastassa vaan nurkanne josta on pakko jossain vaiheessa hypätä. Äiti ja isä, en usko että ne sietää mua ja mun ongelmia. Kaverit, sama juttu. Koulukaverit, mulla on ikäänkuin toinen persoona koulussa... ja siitä joko tykkää tai ei. 

Mutta mun asenne maailmaa ja melkein kaikkia kohtaan onkin keskisormi pystyssä 24/7.

Sori jos on sekavaa tekstiä oon sekavassa mielentilassa.

Älkää huomatko.

Eilen kun katsoin painoni pitkään aikaan, järkytyin. Koska se oli laskenut jo alle 48 kiloon, tarkalleen ottaen 47,5kg. Ei ihme että housut roikkuu ja paidat ei istu niinkuin ennen! Vielä 2,5kg ja oon taas siinä missä olin jotain 3-4 vuotta sitten. 

Mutta tiettekö mitä? En halua mennä siihen pisteeseen. BMI:n mukaan vaikka painaisin 44-45kg, olisin normaalin painoinen, se näyttäisi 18 pilkku jotain. Mutta ongelma on se että kaikki muut pitää mua sairaalloisen laihana. Enkä tahdo kuunnella mitään. 

Tänään kävin isoäidilläni, ja se kysy "oletko sä taas kaventanut housuja?" Ja sanoin en, ja se sano "voi tyttö laihdutatko sä taas?" ja mä sanoin tietenkin en. 

Liikuntatunnilla opettaja kysyi, kun olin jossain ihme laitteessa, että haluanko laskea matkan, kalorit vai ajan. Sanoin kalorit. Se katso mua päästä varpaisiin ja sanoi "ei sun kokosen tarvitsisi katsoa kaloreita".

Tässä nyt pari faktaa siitä etten tahallani oikeasti pudota painoani. Kukaan ei usko etten tee sitä tahallani, rehellisesti mä en tiedä miksi mun paino laskee!

1. En laske kaloreita.

2. En kirjoita muistiin ruokiani, en edes ajattele mitä suuhuni laitan.

3. En kuntoile väkisin tai hulluna, en kuntoile itseasiassa ollenkaan. Kävelen kouluun ja kotiin, siinä mun lenkki. 

4. En käy vaa'alla päivittäin enkä vahdi painoani.

5. Ja jos käyn vaa'alla, kohautan vaan hartioita jos paino on noussut. 

Mutta tässäpä dilemma. Mulla on tietyt ruoka-ajat kotona, ja jos ne muuttuu syystä tai toisesta, ahdistun. Mulla on se sääntö etten saa syödä mitään klo 16.30 jälkeen, ja jopa ajatus sen rajan rikkomisesta saa mulle tuskahien ja hengenahdistuksen. Mutta nythän on oiva hetki rikkoo rajani! Äiti meinaan toi hesburger ruokaa ja kello on melkein 19.00!