too much

Hyi.
Liikaa ruokaa.
Liikaa ruokaa.
Liikaa ruokaa.
Oon syönut ihan liikaa muutaman päivän aikana.
Ahdistaa kun en tiedä painoani.

kolmen päivän putki

Oon kolmena peräkkäisenä päivänä oksennellu pitkin päivää. Syönyt ja samantien vessaan. Mä voin oikeen kuulla kuinka keho ja sisäelimet huutaa apua. Alkaa käymään vähän raskaaksi tämä. Huomenna taas töihin niin ehkä tämä tästä.

Bones..

Kun kaikki muut sanovat että luut on karmaisevia ja rumia, mä henkäisen syvään ja unelmoin niistä. Että ne näkyisivät vielä paremmin. Aina kun mulle sanotaan jotain 'syötkö sä edes mitään?' tai jotain muuta kommenttia viitaten laihuuteen, se antaa mulle voimaa. Tykkään just nyt tästä tunteesta kun maha kurnii ja lihakset on kipeinä (kiitos työpaikan). Tuijotan peiliin ja näen ruman tytön. Voin olla pienempi.
Mä haluan olla kalpea, vitivalkoinen, haluan olla laihempi.

Tilannekatsaus silti todellisuuteen. Olen alkanut päivittäin saamaan kohtauksia. Itken hysteerisesti ja keinun sikiöasennossa lattialla tai sängyssä, revin hiuksia ja raavin kehoani. Pelkään että joudun psykoosiin tai johonkin muuhun vastaavaan tilaan.

Ei se mitään, jos jotain tulee tapahtumaan, niin onneksi olen yksin. Silloin en satuta ketään, ainakaan fyysisesti.

Dear Eddie...

Annoin syömishäiriölle uuden nimen, Eddie. Kai se on sama kuin suomalaisille Ana=anoreksia, kuin englanniksi Ed=eating disorder. Eddie. Mutta Miasta en luovu.
Sitä tulin vain sanomaan näin unettomana, muutama tunti herätykseen, että Eddie ja Mia, olen teidän. Mua ei enää oikeesti jaksa kiinnostaa mitä tapahtuu. Ja plääplööh joo 'ajattele läheisiäs, olet itsekäs' löpinät sikseen. Rehellisesti sanottuna odotan sitä päivää kun keho ei enää jaksa ja sydän pettää tai tulee muita ongelmia jotka voisi olla kohtalokasta, mä odotan sitä. En halua (uskalla...) lopettaa elämää oman käden kautta, antaa muiden hoitaa se.

I can't take this anymore

Mä en jaksa. Oon koko päivän maannut sängyssä ja itkenyt. Piti mennä töihin mutta sattu fyysisesti liikaa. Tää on jo vakavaa kun tosissani mietin kuolemaa. Se olisi vastaus kaikkeen. Stressi loppuis, kivut loppuisi niin henkinen kuin fyysinenkin, kaikki. Ainoa asia joka pitää mut vielä täällä on ajatus siitä että se lopullista ja takas ei pääse vaikka kuinka haluaisi.

290.

Tässä kun olen viikon putkeen juoksennellut ympäri kaupunkia etsien ryyppyseuraa ja ollut kännissä melkein joka päivä, niin tämä päivä. Ah.
Ei tippaakaan alholia, yksin kotona, vain minä ja netflix missä pyörii lempisarjani. Oma sänky ja hiljainen talo. Aikasemmin yritin saada joihinkin yhteyttä ja harkitsin jo toiselle puolelle kaupunkia menemistä jotta pääsisin taas känniin. Mutta sitten laitoin elokuvan pyörimään, veli tuli käymään ja puhuttiin paskaa, ja kun veli lähti niin seuraava elokuva pyörimään. Normaalisti yksin ollessani joisin itseni känniin (mulla olisikin viinaa ja olutta) ja istuisin surkean oloisena sängyssä.
Normaalisti myös söisin jääkaapin sisällön tyhjäksi ja oksentelisin, mutta tänään en. Aika fine juttu.

Mutta silti jokin vaivaa, tunnen itseni tyhjäksi ja yksinäiseksi. Koko ajan.

lonely

Yksinäisiä päiviä. Unettomuus. Masennus. Stressi. Tää ei oo hyvä yhdistelmä.
Yksinäisyys, koska nykyään aina kun näkee ketään, se tapahtuu alkoholin avulla. Poikakaverin kanssa meni poikki, tai nykyään yritetään olla frendejä, mutta kyllähän kaikki tietää ettei se oo niin helppoa.
Unettomuus, koska olen perjantaista saakka ollut kännissä. Tää päivä oli poikkeus koska ei oo rahaa alkoholiin eikä yksin juominen ole edes niin hauskaa, alkaa laittaa vaan epätoivoisena kaikille viestiä että on yksinäistä.
Masennus, koska yksinäisyys ja unettomuus, ja noiden päälle vielä ahmimiset ja oksentamiset, ja sitä seuraava paasto. Oikee oravan pyörä.
Stressi, koska koulut loppu kokonaan mun osalta, työtunteja ei ole tarpeeksi, pitäisi etsiä ja muuttaa omaan asuntoon, mutta en tiedä mitään tuiden hakemisesta ja saamisesta ja töistäkään ei tule tarpeeksi rahaa elättääkseni itseäni.

Pakko sanoa että olen pari kertaa tosissani harkinnut luovuttamista. Sitä lopullista loppua.