Eilen olin kaverin synttäribileissä, mutta se tila missä oltiin oli liian pieni ja ihmisiä tuli joka ikisestä kolosta vaa lisää. Enemmän, enemmän ja paljon enemmän, ja mun ilta päättyi siihen että yritin lähtee mahdollisimman hiljaa ja puhumatta kellekkään ja kotiin nopeesti. Paska oli vaa se etten muistanut enää mikä oli lyhin reitti nii kiersin sitten vahingossa pisimmän mahdollisimman reitin, ja ahdistuin koko ajan enemmän ja halusin vaa kotiin.
Kotona sitten heitin vihaisena laukun ja takin lattialle ja istuin sängylle. Pienen hengitysharjoituksen jälkeen aloin itkeen, se oli enemmän sellasta huuto/ulvomisitkua. Ja mulla on syytä itkeä!
Ahdistuneisuus- ja panikkihäiriö estää niin monta hauskaa juttua mun elämässä. Jos mulla ei olisi niitä, niin voi hurja kuinka monta uutta ihmistä tuntisin, voisin lähtee noin vaa jonnekkin, voisin olla juhlissa kauemmin ja olisi hauskempaa kun voisi jutella ihmisille.
Mutta mulle tuottaa joskus jopa kouluunlähteminen paniikkikohtauksen, ja joka aamu kun olen bussipysäkillä, mä hikoon ja tärisen ja tuntuu kuin maa lähtis jalkojen alla.
Se että menen meidän lähikauppaan, joka on varmaan 50 metrin päässä, sinne lähteminenkin tuottaa ongelmia, koska joudun käveleen meidän pihan poikki ja kaikki näkee mut.
Ja sitten kun tuijotin peiliin ja itkin sitä kuinka ruma oon. Mä uskon koko sydämestäni että oon ruma. Jos joku sanoo nätiksi, uskon että se on täyttä paskapuhetta. Surullista kun en ees kehuita voi ottaa hyvin mielin vastaan koska uskon 100% että ne on shaissee. Mä en tykkää mistään itsestäni, paitsi tatuoinnistani, mutta jos sitä ei lasketa niin oon kaikenkaikkiaan ihan hirvee. En osaa ees selittää kuinka hirvee.
Ääh. Voisin itkee taas kun ajattelen näitä asioita. Fml.
