Yllätyksiä täynnä

Vaikka on kavereita ja perhe, miksi on yksinäinen olo? Eihän siihen tarvitsisi muua kuin soitto ystäville, mutta uskokaa tai älkää, en uskalla. Pelkään että häiritsen, ärsytän ja myös sitä että mulle sanotaan ei, koska se saa tuntemaan sellaiseksi henkilöksi jonka seuraa ei kaivata.

Mutta nyt siis aiheeseen. Kävin tuossa pari päivää sitten ihan yksin, ihan itsenäisesti, pankissa ja tatuointiliikkeessä. Oon aina ollut sellanen tyyppi, että oon saanut ihmisiä menemään puolestani jonnekkin, tai tekemään jotain puolestani, tai sitten olen ollut aina äidin tai isän kainalossa tai melkeinpä sylissä (ei kirjaimellisesti). Mutta nyt astelin aikuisten maailmaan, pankkiin. Olin niin hermostunut että mä sanoinkin heti siinä tiskillä että tää on mun eka kerta yksin täällä, älkää tuomitko. Tatuointoliikkeessä hermostutti myös, mutta sain kuin sainkin ajan! Ja vielä tälle vuodelle, sitä toivoin eniten.

Ja kun kerroin äidille että haluan tatuoinnin arpieni päälle, hän luuli että oon itse aiheuttanut ne arvet ja siksi haluan kuvan päälle. Ei, en oo itse aiheuttanut niitä palovammoja ja muita haavoja, oikeesti. Sitten hän yhtäkkii käski nostaa paitaani ja näyttää mahani. Ymmärsin kyllä miksi. Mulla oli joskus tapana, kun halusin rankaista itseäni syömisestä, viillellä mahaani. Niitä oli ihan kainalosta lonkkaluihin asti. Mutta mua yllätti se että se muisti noi jutut! Mutta en ole viiltänyt mahaani moneen kuukauteen. Ne ajat taitaa olla ohi lopullisesti.

Tältä musta tuntuu. 

Hyvää viikonloppua :)