Hello, my name is Miss Sickness

Ensinnäkin pyydän anteeksi postaustaukoa, liian isoa sellaista. Toisekseen pyydän anteeksi jos tämä teksti menee perseelleen, kaikin puolin, kännykällä on siksi inhoittava kirjoittaa. Kolmanneksi olen pahoillani siitä että tämä sisältää karkeaa kieltä ja masentavaa tekstiä. Ja ehkä liian pitkä teksti..

Mulla on jo pitkään ollut kamala olo. Olen kuin näyttelijä, surkea näyttelijä olen ihan feikki. Musta tuntuu että joka päivä on samanlainen. Herään, juon kahvia kyrpä otsassa hokien "haluan kuolla haluan kuolla haluan kuolla". Lähden töihin, bussissa tuijotan ulos ja mietin kuinka onnellisia kaikkia muut ovat. Hengitän syvään sisään, otan hymyn naamaan ja astun ovesta sisään ja hihkaisen kaikille "huomenta!". Juon kahvit vielä aamulla töissä, kuuntelen työkavereiden hehkutuksia kuinka hän ja hän ja tuo ja tuo ja jee kaikki on niin superihanaa. Hymyilen ja nyökkäilen mukana. 

"Vittu tappakaa mut jo joku, en kestä näitä iloisia ihmisiä. Kunpa mulle sattuisi jotain, haluan tuntea jotain".

Koko päivä menee hymyillen, vaikka vihaan tuota paikkaa, vihaan ihmisiä siellä, vihaan kaikkea siellä. Ja sitten pääsen kotiin. Lukitsen itseni huoneeseeni, väsyttää perkele koko ajan, kuuntelen musiikkia tai katson teeveetä, meen nukkuun. Masentavaa ja tylsää. Mä en ajattele mitään muuta kuin että kaikki muut on onnellisempia kuin mä. Joo tiedän, on ihmisiä joilla menee surkeemmin. En ole onnellinen, olen masentunut vieläkin. Tätä samaa ajatustapaa on jatkunut varmaan 6-8 vuotta. Katselen muita ihmisiä ja ajattelen "vittu nauti nyt säkin vaan elämästä, sulla sentäs on varmasti jotain". Vaikken ees tunne ihmistä mutta silti ajattelen näin! Kelailen facebookissa ja instagramissa. "Näyttää niin onnelliselta". Oon kateellinen kaikille muille. Inhoon itsessäni jokasta milliä, peiliin katsominen sattuu. Inhoon maailmaa koska inhoon itseeni. Muutan tuota teksin alkua. Olen hyvä näyttelijä! Koska saan kaikki uskomaan että mulla menee hyvin ja olen iloinen. Naamion takana on kuiteskin tyttö joka ajattelee joka päivä mitä se merkitsisi ja mitä ihmiset ajattelisi, jos yhtäkkiä päätän kiivetä talon katolle ja hypätä. Näänkin sen kuin videona mielessäni, kun kapuan paloportaita pitkin, käännän selkäni ja annan painovoiman tehdä loput. Mutta mä en tee sitä, koska oon luvannut sen, ja koska jostain syystä, silti vaikka haluan luovuttaa pelin, haluan nähdä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. En usko että elämäni muuttuu parempaan suuntaan, mulla on tunne että just päinvastoin, mutta silti haluan nähdä. 

En tee itselleni mitään. Tää on vain ajatus jonka haluan purkaa.