Pieni askel ihmiselle, suuri ihmiskunnalle

Pienin askelin eteenpäin. Tuossa pari päivää sitten hermostuin totaalisesti. Olin yksin illalla kotona, en saanut unta ja olin kirjoittamassa ruokapäiväkirjaani. Mua alko turhauttaa kun en muistanut paljonko olin syönyt mitäkin, turhautti kun en tiennyt kalorien määrää, turhautti kun piilotin vihkoni tuttuun paikkaan. Sitten otin esiin kaikki muutkin vihkoseni johon olin rustaillut syömisiäni, katsoin niitä, ja mua alko vituttaa. Mä aloin repiin niistä sivuja irti ja ryttäsin palloiksi ja teki mieli mennä ulos rannalla polttaan ne, mutta heitin ne vain roskikseen. Se oli jotenkin vapauttavaa! Oli ihanaa heittää ne pois silmistä! 

Kerroin siitä kaverilleni ja hänkin oli ylpee musta. Kerroin äidille ja hän alkoi itkemään ja halasi mua kamalasti. Enkä sen jälkeen oli kirjoitellut uuteen vihkooni muuta kuin päivän fiiliksiä ja just sellaista mitä päiväkirjoihin yleensä kirjoitetaankaan. 

Kyllä mua toki välillä houkuttelisi katsoa kaloreita ja lasken niitä päässäni, ja mietin saanko syödä vai en, tää piinaa mua, mut en pidä kirjaa siitä. 

Ainoat asiat mitkä nyt mua ahdistaa on se että mulla ei ole hajuakaan mun painosta. Mua ärsyttää kun menin syömään illalla suklaapatukan. Ja huominen, yhdessä syömään julkiseen paikkaan. Ainiin ja toki sekin että olen nukkunut surkeesti tällä viikolla ja viikonloppuna olisi vielä töitäkin.