Revin valokuvia minusta. Tiedättekö ne kuvat joita häpee niin paljon että nolottaa katsella jopa vanhempien kanssa vaikka he ne ovat ottaneet? Ne kuvat, joita tietää häpeevänsä kuolinvuoteellaan? Niistä kuvista ei vain voi ajatella, että kun on vanha että silloin ajattelisi "voi niitä aikoja" vaan silloin itkisi "miksi nää kuvat on vielä olemassa!?".
Silloin kun sairastuin anoreksiaan, niin yksin ollessani kotona menin selailemaan valokuva-albumeja, ja revin kaikki (tai niin mä luulin) kuvat mitä musta oltiin otettu. Paitsi niitä kun olen joku 0-8 v. Ja tietenkää niitä en voinut repiä missä olen yhteiskuvissa esim. veljeni rippikuvissa. Ja tässä viikko sitten menin jälleen selaileen valokuva-albumeita, ja löysin minusta kuvia joita en ollut huomannut, ja se oli niin ihanaa repiä ne kuvat. Katsoa kuvista rumaa, vastenmielistä, aknenaamaista sotanorsua suoraan silmiin ja repiä ne kuvat niin pieniksi palasiksi kuin vain pystyi. Jos olisin voinut, niin olisin vielä polttanut ne, mutta kaupunkialueella kun asun niin ei täällä kauheesti tulia voida pystyttää. Musta ei ole enää kuvia kuin vain niitä missä olen 0-8v ja elän huoletonta elämää. Ennen kuin kuulin sanat "pois tieltä, läski!".
Jotkut saattaa ajatella että tulen vielä katumaan kun revin itsestäni kuvia, joita ehkä vanhemmat haluaisivat säilyttää ja muistella. Mutta en usko että kadun koskaan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti