Siinä mun suunnitelmat tälle päivälle. Kalsarikännit!
Ja näin siinä tapahtuu.
Voisin vähän juodessani muistella mitä olikaan onnellisuus. Voisin harjoitella hymyä peilin edessä. Paska vaan etten siedä peilikuvaani. Eli voisin kääntää ne kaikki ympäri.
Tää on niin hanurista kun on tylsää ja sitten alkaa masentaan, ja sitten alkaa muisteleen kaikkia virheitä elämässään. Ja mä tajusin juuri yhden jutun.
Mulla on ikävä niitä punnituksia, joka viikkoisia terapeutti/psykologi ihan sama mikä lie jonkun tapaamisia, ns. läksyjä että kirjoita syömisesi paperille, ja kaikkee tuota. You know why? Koska sitten olisi jotain tekemistä, jännitystä, joku jolle puhua ongelmista, sai itkeä jollekkin mutta nyt voin itkeä vain itselleni. Mutta ilman muuta olisi jännitystä! Nyt mulla on niin tylsää ja tapan itteeni pikkuhiljaa ravaamalla vartin välein tupakalla. Kaipaan sitä että kun laihduin ja laihduin niin vasta sitten mut huomattiin ja otettiin huomioon että onko mulla kaikki hyvin. Koulussakin ihmiset joiden kanssa en ollut minkäänlaisissa yhteyksissä, vain sama koulu yhdisti, ja ne kysy "miten sä oot laihtunut noin?" Ja nautin siitä kun sain huomioo. Se jännitys aamuisin kun punnitsi itsensä ja huomasi laihtuneensa, vaikka piti lihoa, ja äkkiä piti juoda vettä maha täyteen että paino olisi suurempi. Ja sitten sai meikata ja pukea ja lähteä keskustaan, siellä punnittiin ja puhuttiin. Tai ne muutkin käynnit, esim sydänäänissä ja verikokeissa, joka viikko sai käydä pari kertaa ulkona, ei kuollut tylsyyteen kotona katsoen vain telkkaria.
Psykologi mitkä lie käynnit, joka viikko itkin, ja mua kuunneltiin, ymmärrettiin. Se tuntu hyvältä.
Vuosi myöhemmin bulimia tuli myös kuvioihin ja soitin että tarvitsen apua. Sitä ei tarjottu.
Tässä mä olen!
Jostain syystä mua naurattaa, koska uskon olevani hullu, ja mulla on sairaita ajatuksia.
Valitettavan yleistä että saa vasta siinä vaiheessa apua kun tilanne kärjistyy pahimpaan mahdolliseen. Julkisen sektorin kautta voi päästä aikuispolille viikottaisille käynneille, ensin täytyy varata aika ihan arvauskeskuksen lekuriin ja sinne pääsee sitä kautta. Mutta sun täytyy olla tohkee ja rehellinen, kirjottaa vaikka lapulle mikä kaikki mättää jos et sanotuksi saa, se saattaisi helpottaa. Mun äiti sairastaa vakavaa masennusta, skitsofreniaa ja totaalinen narsisti. 3 lapsen yksinhuoltajana voi olla vaikeaa mutta tilanteen vakavuus huomattiin vasta kun saatiin ala-asteella isosiskon kanssa pahasti turpaan. Olihan meitä aikasemminkin pahoinpidelty mutta se oli enemmän retuuttamista ja tukasta repimistä, ilman jälkiä.
VastaaPoistaSun blogi on mielenkiintoinen ja luin sen päivässä läpi ;) toive olis että vois anonyyminä kommentoida, ei niinku missään arvostelumielessä :)
kiitos kehusta :) ja tuo on totta että apua saa joskus liian myöhään, ikävä tuo sun tarinasi :s
Poista