Eilen kun istuin kavereilla iltaa, mulle iski yhtäkkiä paniikkikohtaus. Ja mulla on kahdenlaisia paniikkikohtauksia, lievä ja voimakas. Lievässä mä saatan vaan istua ja tuijottaa jotakin kohtaa ja yritän rauhoitella itseäni, joskus saatan mennä yksin jonnekkin. Voimakkaassa alan itkeä, raivota ja riehua, ihan hullua.
Ja eilen iski sitten se voimakas.
Äiti haki mut autolla kotiin, itkin, tärisin, revin hiuksiani ja maanittelin koko matkan "mä en kestä, mä en jaksa, mä haluan pois". Kotona sama jatku, en edes ottanut pois ulkovaatteitani vaan istuin sängyllä, itkin kovempaa, tärisin enemmän, revin vieläkin hiuksia ja aloin lisäksi raapimaan itseäni.
" Mä en enää kestä! Vihaan paniikkikohtauksia, vihaan itteeni, vihaan tätä jatkuvaa pahaa oloo, haluan näistä eroon. Tiedäkkö miltä tuntuu joka päivä kun herää, että toivoo ettei ois heränny. Tai kun suunnittelee omaa kuolemaansa. Tää mun arki on yhtä vitun painajaista 24/7. En jaksa tällästä. Ois kaikille muillekkin parempi että mä lähtisin pois. Kaikilla olis parempi olla jos mua ei olis! "
" Onko toi jatkuvaa? Onko sulla siis joka päivä tollasta? "
" Joka vitun päivä! Haluan apua, haluan pois! "
" Maanantaina soitetaan sulle apua, sut pitää saada kuntoon. "
" Tässä se taas nähdään että olis helpompaa ilman mua! Mun takia te joudutte elää kuset housuissa, teillä menee muhun liikaa rahaa vaan koska oon vitun hullu, mutta äiti kiltti, en mä tahalteen ole tällänen, en mä tiiä miks oon tällänen. "
" Nyt rauhotu, tärkeintä on että sut saadaan kuntoon ja terveeksi, maanantaina soitetaan sulle ammattiapua, eikö niin?"
" Okei, mä en voi elää näin..."
Tästä tää rumba taas alkaa.. Mutta se on fakta, mä en voi elää näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti